Xi'an-seikkailun ensimmäiset 24 tuntia

Viime viikolla maanantaista jatkunut lomailu sai luvan muuttua torstai-illalla aktiivilomaksi, kun oli aika kaivaa rinkka esiin. Suuntana olisi tällä kertaa rapiat 1700km luoteeseen näin shangailaisen näkövinkkelistä katsottuna oleva Xi'anin kaupunki. Pakaasit täyttyivät ulkoiluvaatteista, matkapyyhkeestä, lenkkareista ja tietenkin tärkeimpänä, matkaeväistä. Ei retkeä ilman kunnon eväitä. Eikä muilla hauskaa, jos minä en saa ruokaa. Ysin maissa illalla tapasimme saksalaispainotteisella reissuremmillämme rautatieasemalla ja hyppäsin ekaa kertaa eläissäni yöjunan matkaan. Viisi saksalaista poikaa, kaksi saksalaista tyttöä, yksi indonesialainen poika ja kaksi suomalaista; siinähän me.

lähde

Ja kohteena siis Xi'an. Tuo ympyröity pläntti melko keskellä karttaa. Xi'an on tunnettu Terrakotta-armeijastaan ja Silkkitiestä. Itse en tiennyt kummastakaan juuri mitään ennen reissua (enkä totta puhuakseni ihan hirveästi näin reissun jälkeenkään). Tärkein juttu, mikä minut sai reissuun mukaan, oli lupaus vierailusta Huashan-vuoristossa, jonka patikointireittejä on sanottu maailman vaarallisimmiksi ja pikaisen kuvahaun perusteella myös älyttömän kauniiksi. Ja voin jo tässä kohtaa matkakertomusta paljastaa sen verran, että totta puhuivat, paikka oli uskomaton. Lisäksi pienen itsetutkiskelun jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että vuoret on mun juttu. Tykkään olla vuorten lähellä.

Makuuvaunukäytävä

Meikä valmiina yöpuulle!

Takaisin matkaan. Ilta sujui rattoisasti ravintolavaunussa korttia pelaillen ja eväitä nautiskellen. Koska yöjunasta olimme itsemme kipeäksi maksaneet (lento olisi ollut halvempi ja kymmenen tuntia nopeampi, mutta osa porukasta halusi ehdottomasti kokea kinuyöjunan), olihan sitä pakko ottaa ilo irti niistä pedeistäkin. Puolen yön jälkeeen hiippailimme Marjon kanssa huoneeseemme, jossa alasängyillä koisivatkin jo kaksi kiinalaismiestä tietämättöminä siitä, kuinka heidän yläpuolelle sängyille kipuaisivat pian suomalaismimmit. Sänky oli kova kuin kivi, mutta tavoilleni tyypillisesti nukadin alta aikayksikön ja nukuin sikeästi herätyskellon soittoon asti. Juna oli kokonaisuudessaan tosi siisti ja ihan mukava kokemus. Melkeinpä jopa tylsä; ei mitään ötököitä eikä muitakaan ällötyksiä. Vessatkin oli melkeimpä siistimmät kuin Valtion Rautateiden vastaavat.

Aamuopalanuudelikeitosta löytyi kokin sormi.

Saastesumuiseen ja harmaaseen Xi'aniin saavuimme yhdeksän aikaan aamulla ja nälkäinen porukka suuntasi heti aamiaisen kautta kohti kaupungin keskustaa. Keskustasta starttasi paikallisbussit muutaman kymmenen kilsan päässä kaupungin ulkopuolella majailevaan Terrakotta-nähtävyyskeskukseen.

Innokas turisti ja maailmaa kovasti nähnyt Keski-Suomi eväskassi.

  Maksoimme kiinalaisella mittapuulla melkoisen rapsakan 75 juanin sisäänpääsymaksun Terrakotta-museoon ja buukkasimme vielä tosituristien tapaan melkoisen epäselvää kiinan ja englannin (?) sekoitusta puhuvan oppaan. Ja sitten pääsimme näkemään ne maailman kahdeksanneksi ihmeeksikin sanotut Terrakotta-sotilaat.

Keskeneräisiä ukkeleita.

Entrattuja ukkeleita tasan samoissa asemissa, missä 2000 vuotta sitten.

Päiden korjaus on vaativinta puuhaa, siksi monet patsaista olivat vieläkin vailla päätä.

 Sotilaat rakennutti itselleen yhdistyneen Kiinan ensimmäinen keisari Qin Shi Huangdi omaa hautaansa vartioimaan. Huangdi koki, että 8000 sotilas- ja hevospatsasta oli sopiva määrä vartioimaan hänen kuolinpaikkaansa. Uskomattominta on se, että jokaisen patsaan kasvot ovat erilaiset. Ja no, ehkä vielä uskomattomampaa on se, että patsaat löydettiin vasta vuonna 1974 sattumalta, kun maanviljelijäporukka oli etsimässä uutta kaivon paikkaa. Sotilaiden kaivaukset ja entisöinnit jatkuvat edelleen, sillä löytyessään melkeinpä kaikki sotilaat olivat murskana. Yllätyinkin, kuinka vähän loppujenlopuksi patsaita oli ehjänä museohallissa.

Itse löydöksen tekijä työssään.

 Patsaat löytänyt maanviljelijä signeerasi sotilaista kertovia kirjoja yhdellä museokaupoista. Mies sai oppaamme mukaan ruhtinaallisen 30 juanin (noin 4 euron) palkkion löytäessään patsaat silloin 1970-luvulla. Nykyisin ukko saa sitten suorittaa siistiä sisätyötä kirjoituspöytänsä ääressä ja rustailla puumerkkiään turistien iloksi.

Vihdoinkin löydettiin riisihatut. En muuten varmaan syö riisiä ihan hetkeen Suomeen palattuani.

 Tarpeeksi kauan kivipatsaista ihmeteltyämme otimme suunnaksi Huashan vuoret. Tingimme porukallemme autokyydin, ja kaikkien suureksi yllätykseksi löysimme kuin löysimmekin tiemme hengissä parin tunnin ajomatkan jälkeen illalla melko pieneen kaupunkiin ja pieneen hostelliin. Selvitettyämme hostellin henkilökunnalle, että lämmitystä olisi saatava jäätävän kylmiin huoneisiin, lähdimme metsästämään illallista. Ulkona oli kyyyyyylmä!

Suurinpiirtein kaikki vaatteet päällä kohti Huashanin ravintolamaailmaa.

Hostellihuonetta. Ihan siisti ja kiva paikka oli, ihan sen noin 5 euron väärtti, mitä yöstä per henkilö maksoimme.

 Huashan paljastui melkoisen aavemaiseksi yhden leveän kadun ympärille keskittyneeksi kaupungiksi, joka on tainnut kuolla näin suurimman retkeilysesongin jo mentyä ohi. Löysimme kuitenkin ruokaa ja pitkä reissupäivä päättyi mahat täysinä hostellin oikeasti tosi hyvän peiton alle! Herätyskellot laitettiin soittamaan klo 6.30.

Tavallinen kiinalainen ateria täällä: pyörä pöytä koreaksi erilaisia lihoja, kasviksia, riisiä, keittoja ja tietenkin teetä. Sitten pöytä pyörimään ja jokainen ottaa omille pikkulautasilleen ja -kupeilleen ruokaa. Lopuksi yksi lasku jaetaan kaikkien kesken. Kiinalaiset eivät suostu laskuttamaan isoa porukkaa erikseen.

Huashanin kylänraittia.