Astun kotikujalle, jonka molempien sivujen jalkakäytäville ovat levittäytyneet erilaiset yksityisyrittäjät. Maassa on levällään vadeissa, vilteillä ja pusseissa jos jonkinmoista juuresta, kasvista ja hedelmää. Löytyy kaloja, lihoja, kilpikonnia, heinäsirkkoja, pupuja, kissanpentuja, kanoja – mitä nyt ikinä ateriaasi tarvitsetkaan. Ihmisiä on liikkeellä melkoisesti. Pelästyn takaani kuuluvaa tööttäystä, skootterihan se siinä valtavan roskalastin alla. Skopomies näyttää keränneen muovipulloja melkoisen määrän – hän saa niistä painon mukaan rahaa kierrätyspisteellä. Katukeittiöistä leijailee ihanat tuoksut, mutta nyt aamulla ei ole aikaa.
 |
| lähde |
Ohitan porukan vaaleansinisiin asuihin pukeutuneita kiinalaisia; osa heistä luuttuaa katua ja osa työntää roskakärryä. Ennen kuin pääsen metroaseman tunneleihin olen ohittanut myös muutaman kerjäläisen ja äärettömän kovadesibelisen jalattoman katulaulajan. Itse metroasemalla kävelen ensin muutaman sata metriä erilaisten pikkukojujen ohitse. Kun näen vihdoin kulkuportit, tiedän ottaa jo repun pois selästäni. Ennen varsinaisia kulkuportteja on nimittäin läpivalaisu, jota pyörittää aina vähintään kolme kiinalaista. Kaksi ohjaa ihmisiä ja vähintään yksi tuijottaa ruutua, josta näkyy reppuni sisältö.
Tarvottuani ihmismassojen läpi, pääsen vihdoin odottamaan omaa metroani. Metron vieressä seisoo kiinalainen vihreä lippu kädessään. Kun metro on valmis matkaan tämän kiinalaisen työnä on heiluttaa lippua. Koulun metroasemalta ulos päästyäni liikennevaloissa seisoo liikenteenohjaajakiinalainen pilli kädessään, mutta tekemättä varsinaisesti mitään. Koululle menemme jälleen vartijoiden nuokkuvien katseiden alta.
Välitunnilla käyn ostamassa välipalaa hedelmäkojusta ja koulun jälkeen suuntaan keskustaan syömään. Keskikokoisessa ravintolassa on ensin ovensuussa muutama työntekijä, jotka toivottavat tervetulleeksi ja ohjaavat pöytään. Ravintolasalissa vaeltaa lähemmäs kymmenen työntekijää. Osa tosin rehellisesti vain nojailee seiniin tai jopa istuu ja juttelee keskenään.
Ruokailun jälkeen jatkan matkaani ostoksille. Kauppojen oviaukoilla seisoo kiinalaisia työntekijöitä mikrofoneineen toivottaen huudoillaan asiakkaan tervetulleeksi. Heti kun astun kauppaan sisälle liimaantuu taakseni kiinalainen myyjä. Kävelen ihan kiusallani kolme kertaa saman vaaterekin ympäri. Kiinalainen seuraa varjon lailla. Kosken johonkin, ja kiinalainen korjaa salamannopeasti esineen takaisin oikealle paikalleen ja pysyy edelleen perässäni. Yhtä kassakonetta kohden on muutama erittäin hitaasti toimiva työntekijä. Yksi pyörittelee ostoksia käsissään, yksi naputtaa kassaa ja kolmas ehkä pakkaa.
Päätän hiukan hemmotella itseäni. Astun hierontaputiikkiin, jonka tuolit ovat vallanneet nukkuvat kiinalaistyöntekijät. He heräävät kyllä länsimaisen asiakkaan tullessa sisään. Pienessä hierontapaikassa katselee telkkaa, juttelee keskenään ja viettää päivää vaikka kuinka monta kiinalaistyöntekijää. Jos haluan oikein laittaa ranttaliksi, menen vielä yhteen lukuisista hoitoloista ja otan manikyyrin ja pesetän tukkani. Nämäkin salongit ovat täynnä työntekijöitä, osa töitä tehden, suuri osa kännyköitään räpeltäen.
Kun lähden kohti kotia on ulkona alkanut sataa. Kilometrin matkalla kotiin kohtaan ainakin kolme sateenvarjokauppiasta. Kuljen tietyömaan ohi. Muutaman metrin pläntillä lapioihinsa nojailee kymmenkunta oranssipukuista työläistä.
Matkalla kotiin käyn vielä ruokakaupassa, jossa jokaisesta hyllyvälistä löytyy vähintään yksi työntekijä. Jätän hetkeksi korini käytävälle ja kun palaan hakemaan sitä, se on ehtinyt jo kadota. Hedelmäosastolla vien kaikki valkkaamani jutut kiinalaistyöntekijöille, jotka punnitsevat puolestani ostokset. Kaupalta otan taksin kotiin. Kotona huomaan, että aiy eli siivoojamme on käynyt. Käyn vielä hakemassa iltapala-mantout pikkukojusta muutaman sadan metrin päästä.
Nukkumaan mennessäni mietin, että työskentelevätkö kiinalaiset koskaan yksin. Pohdin myös, kuinka tylsistyneitä kiinalaisduunareiden täytyy olla, kun jokainen työtehtävä on pilkottu pieniin osiin, jotta saataisiin mahdollisimman moni työllistettyä. Viihtyvätkö nämä ihmiset töissään? Millaista palkkaa he saavat? Kuinka heillä on varaa asua näin kalliissa kaupungissa? Ja ennen kaikkea, miten ne kaikki pullot oli saatu pysymään sen skootterin päällä!
